Pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen sain kokea isoisyyden onnen. Esikoistyttäreni ja hänen miehensä saivat tyttövauvan, joka sai kasteessa nimen Onerva.

Isoisän täydellisen puolueettoman mielipiteen mukaan lapsi on hyvin onnistunut kappale, kerrassaan loistava. Hän on temperamentiltaan verrattain rauhallinen, vaikkakin hyvin kiinnostunut ihmisistä ja ulkomaailmasta. Hän riehuu ja pelleilee mummin kanssa, mutta rauhoittuu nopeasti, kun on aika mennä syömään, tai koittaa kirjaan syventymisen hetki.

Onerva täytti elokuussa kaksi vuotta. Juhlat pidettiin, ja lahjoja tuli sopivasti. Paketteja oli useampia, ja lapsi oli hämmästynyt, kun kaikki annettiin hänelle. Niinpä hän alkoi jakaa niitä muillekin. Minusta se oli herttaista ja ajattelin, että tuolla lapsella on kaunis sielu.

Onervaa katsellessani olen peilannut häneen kokemuksiani niistä lapsuudessaan kaltoinkohdelluista ja laiminlyödyistä lapsista ja nuorista, joita olen hoitanut psykoterapiassa. Kunpa yhä useampi lapsi saisi ensimmäisten elinvuosiensa aikana tarpeeksi lämpöä, läheisyyttä ja yhtä turvallisen kasvuympäristön kuin Onerva.