Maalaislääkäri Elää niin kuin neuvoo Saarijärven salomailla yli neljännesvuosisadan lääkärin postia hoitanut Tapani Kiminkinen kertoo olevansa onnellinen mies. Hän on onnistunut yhdistämään elämässään perheen, työn ja harrastukset sutjakkaasti toimivaksi yhtälöksi. Kymmenentuhannen asukkaan Saarijärvi sijaitsee Keski-Suomessa ja se on kuuluisa paitsi Saarijärven Paavostaan myös Tarmo Mannista, Tapperin veljeksistä ja monista muista kulttuuri-, liike- ja urheiluelämän edustajistaan. Kaikki tyynni komea sarja juurevia, haasteellisen särmikkäitä, oman tiensä kulkijoita. Tuohon osin jo edesmenneitten valiojoukkoon on Tapani Kiminkinenkin paitsi originellina lääkärinä myös kotikuntansa keskeisenä kulttuurivaikuttajana aika istuttaa. Ei nyt vielä ihan etummaiseen penkkiin, mutta nousujohteiselle paikalle joka tapauksessa. Mä maalaispoika oon Kun Tapani Kiminkinen syntyi pienviljelijävanhempiensa ainokaiseksi runsas puolivuosisata sitten keskelle pimeää vuodenaikaa syysmyrskyjen ja -sateiden tuivertamalle Pajumäelle Pylkönmäen syrjäpitäjään, jälleenrakensivat sodasta hiuskarvan varassa selviytyneet suomalaiset sydän karrella käsipelillä maatamme. Elettiin aineellisen niukkuuden, mutta samalla henkisen rikkauden aikoja. – Koin maaseudulla syntymisen ja siellä elämisen valtavaksi voimavaraksi, koska siellä jos missä oppi näkemään mistä me synnytään, mistä me eletään ja miksi me lopulta tullaan. Siellä oppi myös kädestä pitäen työnteon jalon taidon sekä kyläyhteisöllisyyden sosiaalisen vuorovaikutuksen. Nämä asiat ovat olleet sittemmin elämäni kulmakiviä ja niistä minä ammennan myös ammatillisesti jatkuvasti, kuvailee Tapani Kiminkinen lapsuus- ja nuoruusvuosiaan ja kehuu ylpeänä, että hänen synnyinjuurensa ovat syvällä mullassa ja turpeessa. Oppikouluun pääsy ei ollut Pajumäen pojalle lainkaan itsestäänselvyys. Kuusikymmentäluvulla Pylkönmäen isännät olivat kuitenkin niin edistyksellisiä, että päättivät perustaa pitäjäänsä kunnallisen keskikoulun. Näin Tapani Kiminkisellekin avautuivat ovet korkeampaan koulusivistykseen. Koulukirjojensa ääressä ahkerasti viihtynyt poika siirtyi lukioon naapurikuntaan Saarijärvelle, ja jo keskikoulun ylimmillä luokilla lääkärin ammatista muodostui hänelle salainen toive. Toiveesta tuli totta, kun kiitettävästi suoritettu lukion oppimäärä antoi riittävät lähtöpisteet ja mahdollisti pääsyn Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, mistä ”Pylykömmäen” poika valmistui kuuden opiskeluvuoden jälkeen lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1980. Uunituoreet lääkärinpaperit taskussaan palasi Tapani Kiminkinen muuttokuormineen heti huomenissa takaisin Saarijärvelle eikä ole sieltä sen koommin muualle haikaillut. Elämä ja elämäntyö pysyvät omiensa joukossa keskellä Suomenselkää runebergiläisessä humuksessa. Lääketiedettä kansan kielellä Lääkäreitä syytetään vaikeaselkoisuudesta. Eikä syyttä, sillä valitettavan usein potilas vaivoineen jää selkokielistä vastausta vaille. Steriilit vastaanottotilat vitivalkotakkeineen ja ultramoderneine instrumentteineen sekä latinankielisten sanojen sekamelska saattavat sinkauttaa potilasparan ja kiireisen lääkärin valovuosien päähän toisistaan. Tämän tosiasian on kansan syvistä riveistä noussut Tapani Kiminkinen työssään tiedostanut ja tehnyt asian korjaamiseksi konkreettisesti voitavansa. Hänen ensimmäisiä käytännöntekojaan lienee ollutkin titteleiden poisheittäminen ja maalaislääkäri -nimikkeen käyttöönotto. Tuo havainnollinen ammattinimike on itse asiassa rouva Ulla Kiminkisen keksimä pohjautuen terveen talonpoikaisjärjen käyttöön ja vankkoihin maalaisjuuriin. Terveyskeskuslääkärin työssään Tapani Kiminkinen ottaa potilaansa mutkattoman kokonaisvaltaisesti vastaan ja pyrkii tekemään diagnoosit kansan tuntemilla taudinnimillä: ”lumbago acuta” on noidannuoli ja ”sacrolumbalgia chronica” puolestaan ”selkä paskana”. Hän tunnustaakin kokeneensa melkoista ristiriitaa kansan kielen ja virallisen, kankean virastokielen välillä, sillä se muodostuu monesti suoranaiseksi viestinnän ja ymmärtämisen esteeksi. Sen lisäksi, että Tapani Kiminkinen puhuu työssään kansan kieltä, niin häneen voivat ottaa omat potilaat tarvittaessa yhteyttä myös vastaanottoajan ulkopuolella. Tämä on tänä päivänä poikkeuksellista, eikä onnistu ”leipälääkäriltä”. Erityisen huolissaan aikoinaan yhtenä liikkumisreseptiäkin maahamme lanseeraamassa ollut maalaislääkäri on tyypin II sokeritaudin hurjasta lisääntymisestä aikuisväestömme keskuudessa sekä siitä, että ne, jotka todella tarvitsisivat lääkärin palveluja, eivät niitä saa. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Hengen- ja ruumiinravintoa Elämän eittämättömiin perustotuuksiin kuuluu, ettei ihminen elä vain leivästä. Tapani Kiminkisen äiti luki mielellään ja riimitteli itsekin runoja, joita myös sopivassa tilaisuudessa esitti. Patistelipa hän poikaansakin lausumaan, minkä nuori mies koki perin vastenmielisenä, mutta aika teki tässäkin tehtävänsä: kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen päähenkilömme heittäytyy nyttemmin mielellään runolle eikä pane pahakseen, vaikka kuulijakuntaa on tuvan täydeltä. Tapani Kiminkinen sai kulttuurikipinän osin äidin perintönä, mutta todellisen roihun sytytti professori Tarmo Manni, Lanneveden lahja suomalaiselle näyttämötaiteelle ei vain näyttelijänä vaan myös ihmisenä. Hän avasi nuorelle maalaislääkärille henkiset ja fyysiset ovet kulttuurieliittimme sisäpiiriin, eikä ainoastaan sinne, vaan johdatti hänet myös elämänpuun uusille lähteille. – Tarmo Mannilta sain elämän rohkeutta ja ihmisen pelkäämättömyyttä. Tarmon korkeakoulussa opin itse asiassa ihmisyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä enemmän kuin Helsingin yliopistossa konsanaan, kuvailee Kiminkinen esikuvansa unohtumatonta persoonaa. Eikä Tapani Kiminkinen ole jäänyt paistattelemaan vain edesmenneen ystävänsä jälkiloisteeseen, vaan hän on itsekin aktiivisesti toiminut kulttuuri-kuntourheiluseura Kiimasen Savussa sinne kutsun saatuaan sekä seitsemän kertaa järjestetyssä maakunnallisessa kulttuuritapahtumassa Kirmoissa, jonka esiintyjäkaarti kuuluu nykyään maamme ykkösketjuun. Kulttuurisessio Kirmojen puheenjohtajana hän on toiminut sen perustamisesta alkaen. Oma luku sinänsä ovat ne terveystalkoot, joissa Tapani Kiminkisen vetoapua on tarvittu. Viimeisimpänä Keski-Suomen kansanterveyden edistämiskeskus, joka on toteutettu Pohjois-Karjalan mallin mukaan. Hanke julkistettiin kuluvan vuoden keväällä ja se sai nimekseen Kantere toisen Saarijärven pojan, kirjailija Harri Tapperin, veitsenterävästä kynästä. Vuosien saatossa myös kirjoittamisesta on tullut maalaislääkärille tärkeä elementti: Tänä vuonna häneltä ilmestyi TERVEYS PIDENTÄÄ IKÄÄ Maalaislääkärin elämäntapaopas -niminen teos, jossa tekijä tapansa mukaan ”selevällä” suomen kielellä pilke silmäkulmassa opastaa otsikon mukaisesti terveyteen ja jaksamiseen. Eikä jatkoa tarvinne kauan odottaa. Jos Tapani Kiminkinen on imenyt äitinsä maidosta kulttuurin nälkää ja osaamista, niin kaiketi isältä taasen on peräisin liikunnallisuus. Olihan isä-Kiminkinen aikoinaan hiihtoladulla Tapperin veljesten kilpakumppani. – Osallistuin aiemmin kymmeneen City-maratoniin, mutta nyttemmin juoksu on vaihtunut hyötyliikuntaan ja reippaisiin kävelylenkkeihin perheen koiran kirittäessä, kertoo poika-Kiminkinen. Omissa elintavoissaan Tapani Kiminkinen käyttää maalaisjärkeä ääriliikkeitä ja yhteen asiaan hurahtamista välttäen. Hän muistuttaa, että elämä on kokonaisuus eikä mikään yhden asian liike. Ja mitä taas terveyteen tulee, niin se ei ole suinkaan itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää ponnistella, joskus ravakamminkin. Lisäksi meille jokaiselle olisi tärkeää osata laskea päivänsä oikein ja listata itselleen arvokkaimmiksi katsomansa asiat ja pyrkiä sitten niitä kohti härkäpäisen määrätietoisesti. -Näes sellainen asia, josta tykkää, niin eihän se voi stressatakaan, tokaisee maalaislääkäri nasevasti. Onko ihminen oman onnensa seppä? Tilastojen mukaan me suomalaiset voimme tällä hetkellä paremmin kuin koskaan historiamme aikana. Tämä ei kuitenkaan ole valitettavasti koko totuus, kun ajatellaan henkistä hyvinvointia ja jaksamista. Lisäksi sinällään korkeaa elinikäodotettamme varjostavat synkät pilvet elintasosairauksiemme myötä. Tapani Kiminkinen toteaa, että ihmisten arvot ovat nykyisin monilta kateissa ja jatkaa, että elämän tärkeät asiat kuten terveys, parisuhde ja työ: niiden merkitys ymmärretään usein vasta sitten, kun ne ollaan menettämässä tai jo tyystin menetetty. Kaiken kaikkiaan elämänonni koostuu monista eri tekijöistä. Melkoiseen osaan niistä voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa, mutta iso osa jää sitten Korkeimman käteen. Tapani Kiminkinen ei halua kätkeä onneaan, vaan kertoo avoimesti elävänsä todellista flow-vaihetta, jolloin elämä antaa ylimääräistä nostetta siipien alle, ja voimavaroja löytyy moneenkin suuntaan. Mieluisa, riittävästi haasteita tarjoava työ, joka eläkevuosina vaihtuu sopivaksi puuhasteluksi, pitää toimivien ihmissuhdeverkostojen kanssa hyötyliikunnan ja ruisleivän ryydittämänä miehen kun miehen tiellä. – Suomalainen mies on itsessään hyvä jätkä ja syyttä suotta häntä pidetään reppanana ja peräkamarin poikana, kehaisee Tapani Kiminkinen ja jatkaa, että meidän pitäisi oppia ensin hyväksymään itsemme ja sitä kautta rakastamaan myös kanssaihmisiämme. Rakastaa ja tehdä työtä soveltuukin erityisen hyvin meille keski-ikäisille suomalaisille, sillä meidäthän on opetettu polven korkuisesta tekemään työtä. Anna-Leena Pänkäläinen