| |
|
| Ari Vatanen: Suurin voittoni – tajusin olevani elossa |
 Eletään vuotta 1985. Täysiverinen B-ryhmän Peugeot 205 Turbo 16 kiitää 190 km/h nopeudella Argentiinan rallin toisella erikoiskokeella. Nuottikirjan mukaan tie on kunnossa ja rallimestari Ari Vatanen painaa läpän pohjaan.
Yhtäkkiä Peugeotin eteen ilmestyy jotakin, mitä siinä ei pitänyt olla – valtava monttu.
Peugeot iskeytyy monttuun ja pyörii hirvittävällä nopeudella muutaman kerran ympäri.
Rytinän hiljennyttyä rusinaksi muuttunut ralliauto pysähtyy katolleen tien reunaa. Kartanlukija Terry Harrymanilla ei ole vaaraa, auton turvarakenne on suojannut ja turvavyöt ovat pitäneet kuskin istuimellaan. Kuljettaja Ari Vatanen sen sijaan on kuolemankielissä.
– Jostakin syystä minun turvavyöni ei ollut kunnolla kiinni, muistelee Ari Vatanen kohtalon hetkiään.
– Turvavöiden keskiosa, joka tulee jalkojen väliin, ei ollut kiinni. Se puuttui. Pysyin juuri ja juuri auton sisällä, Vatasen kertoo salilliselle yleisöä Karkkilassa pidetyillä miesten päivillä syksyllä.
Vammat ovat vakavia. Lanneranka on murtunut, keuhko puhjennut ja polvinivel murskaantunut muiden vammojen lisäksi. Arveltiin, että jalka on ollut jopa ulkona autosta pyörähdysten aikana.
Tajunnan ja kuoleman rajamailla kulkeva Ari Vatanen toistelee shokkitilassa paikalle kiiruhtaneelle Jean Todtille: no more rallies, no more rallies…
Kun hoitotilanne sallii, Ari Vatanen siirretään Argentiinasta Suomeen leikkauksia varten.
– Minun olisi pitänyt olla saattamassa siskoani alttarille, mutta samaan aikaan radiossa kerrottiin, että Ari Vatanen on kriittisessä tilassa kirurgisessa sairaalassa. Odotettiin vain siellä Tuupovaarassa, että soitetaanko sairaalasta, että Ari on kuollut.
– Nuorimman veljeni vaimo kertoi myöhemmin, että äitini oli ollut Tuupovaarassa polvillaan rukoilemassa. Häntä oli pyydetty viideltä aamulla tulemaan kirurgiseen sairaalaan.
Ei kuitenkaan ollut vielä aika Ari Vatasen lähteä tästä maailmasta. Kolmen kuukauden kuluttua hän käveli ulos sairaalasta, mutta sairaalan ovesta astui ulos vain varjokuva aiemmasta Ari Vatasesta.
– Lähdin sieltä sairaalasta laihtuneena, kirjaimellisesti 20 sentin askelilla töpöttäen.
Mustat
kuukaudet
Toipuminen kesti kaikkiaan puolitoista vuotta. Rallimestari toipui fyysisistä vammoistaan, mutta sitten alkoi henkisen toipumisen pimeä aika.
– Toipumisaikana, kun pääsin sairaalasta pois, aloin valua mustiin ajatuksiin ja pelon valtaan, Ari Vatanen sanoo ja katsoo etäisyyteen.
– Ensin syöpä… kuulin kun hoitajat sanoivat, että Ari viedään röntgeniin. Pelkäsin, että saan säteistä syövän. Syöpää, syöpää…
– Samaan aikaan Roch Hudson kuoli Aidsiin ja tunnistin heti itsessäni kaikki AIDSin tuntomerit. Etelä-Amerikassa maksettiin silloin verenluovuttajille ja monet huumeiden käyttäjät kävivät luovuttamassa verta.
– Vaivuin koko perhettä repineeseen mustaan aukkoon, jossa kuvittelin, että olen saanut verenluovutuksista AIDSin.
– Olin vakuuttunut siitä, että Rita kuolee, lapset kuolee, Olin vakuuttunut siitä, että minulla on AIDS ja kun menimme Kimin kanssa hammaslääkäriin ja hammaslääräri ei pessyt käsiään, niin pelkäsin, että hammaslääkäri saa AIDSsin ja Kim myös.
Täyttä pimeyttä kesti kaikkiaan yli yhdeksän kuukautta Ari Vatasen elämässä.
– Se tuska. Kerran kiipesin kolmannen kerroksen asunnon parvekkeelle ja ajattelin, että tuosta kun hyppäisin alas, niin tuska loppuisi. Mutta hetkeäkään en ajatellut, että hyppäisin oikeasti. Ihmisen halu elää on uskomattoman voimakas.
Takaisin
valoon
Lopulta Ari pulpahti valoon takaisin Ritan veljen auttamana.
– Ritan veli (Raul ”Ralle” Holmborg) lensi ammatikseen, ja hän houkutteli minut kopterin kyytiin ja metsään.
– Otin mukaan paketin valiumia ja lähdin mukaan.
– Kävi niin, että vielä kun kopteri oli ilmassa niin heräsin. Tajusin, että yhdeksän kuukauden painajainen on ohi.
Kuluu sitten vuosi ja pari kuukautta päälle. Ari Vatanen löytää itsensä Paris-Dakar -rallin harjoituksista ja lopulta rallin lähtölipun alta.
– Kun ihmiset usein kysyvät minulta, että mikä on minun suurin voittoni, niin sanon tämän. Suurin voitto oli se hetki, kun olin siinä lähtöpaikalla, puolitoista vuotta Argentiinasta, kun tajusin, että olen elossa, elämäni jatkuu.
Ari Vatasen silmäkulmat kostuvat, kun hän muistaa vaimonsa Ritan tilannetta.
– Ajatelkaa Ritaa, hän oli menettänyt ensimmäisen miehensä lento-onnettomuudessa ja minä makasin kuoleman kielissä. Ja olin vannonut, että ”no more rallies”, mutta siinä kuitenkin olin.
– Rita ei ole koskaan kyseenalaistanut ratkaisuna. Hän totesi vain, että miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä.
Pentti J. Rönkkö
|
|
|
|
|
|
