ISOISYYDEN ILOJA Pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen sain kokea isoisyyden onnen. Esikoistyttäreni ja hänen miehensä saivat tyttövauvan, joka sai kasteessa nimen Onerva. Isoisän täydellisen puolueettoman mielipiteen mukaan lapsi on hyvin onnistunut kappale, kerrassaan loistava. Hän on temperamentiltaan verrattain rauhallinen, vaikkakin hyvin kiinnostunut ihmisistä ja ulkomaailmasta. Hän riehuu ja pelleilee mummin kanssa, mutta rauhoittuu nopeasti, kun on aika mennä syömään, tai koittaa kirjaan syventymisen hetki. Onerva täytti elokuussa kaksi vuotta. Juhlat pidettiin, ja lahjoja tuli sopivasti. Paketteja oli useampia, ja lapsi oli hämmästynyt, kun kaikki annettiin hänelle. Niinpä hän alkoi jakaa niitä muillekin. Minusta se oli herttaista ja ajattelin, että tuolla lapsella on kaunis sielu. Onervaa katsellessani olen peilannut häneen kokemuksiani niistä lapsuudessaan kaltoinkohdelluista ja laiminlyödyistä lapsista ja nuorista, joita olen hoitanut psykoterapiassa. Kunpa yhä useampi lapsi saisi ensimmäisten elinvuosiensa aikana tarpeeksi lämpöä, läheisyyttä ja yhtä turvallisen kasvuympäristön kuin Onerva. Miten isoisäksi tuleminen vaikutti minuun? Olin lenkillä, kun tytär soitti ja sanoi odottavansa vauvaa. Itkuhan siinä pääsi, onneksi ketään ei ollut näkemässä. Sanoisin jotain sellaista, että oma reaktioni oli eräänlainen pehmoversio siitä, kun meidän perheeseemme alettiin odottaa esikoista. Säädetyn yhdeksän kuukauden kuluttua papin aamenesta saimme tyttären – juuri hänet, josta tuli Onervan äiti ja pian uuden vauvan äiti. Saimme vielä pojan ja toisen tyttären. Toivoisimme lisää lastenlapsia, mutta mikään patistelu tai edes tunkeileva uteleminen ei tule kysymykseen. Jostakusta tulee isoisä nelissäkymmenissä, minä olin seitsemänkymmentä ja risat. Ne ovat ihan eri asioita. Nuori ukki jaksaa temuta ja hyppiä, vanhempi isoisä ottaa lapsen mieluummin syliin ja siinä katsellaan yhdessä kirjaa, nimetään eläimiä ja välillä lurautetaan laulunpätkä. Onerva tuntee jo paljon lauluja, ja musiikkigeenejä hän on saanut kummankin vanhemman puolelta. Kun omat lapsemme olivat pieniä ja minä nuorempi, työskentelin lastenpsykoterapeuttina ja sain pelata lautapelejä ja ryömiä lattialla pikkuautojen perässä yli oman tarpeen. Saatoin olla kotiin tultuani aika vetämättömissä, ja leikkisyys oli kulutettu loppuun työpaikalla. Se, mistä itse nautin ja uskoin lastenkin nauttivan, oli lastenteatteri, konsertit ja balettinäytökset. Poikani oli kaksivuotias, kun vein hänet ja isosiskonsa balettikoulun näytökseen. Siellä esitettiin Joutsenlammen toinen näytös, juuri se, missä on paljon pikkujoutsenia. Juhani katsoi hievahtamatta esityksen loppuun, otti tutin pois suusta ja kysyi ”minne enkelit menivät?” Seurakunnan kerhossa varmaan oikaistiin sittemmin tällaisia teologisia väärinkäsityksiä. Isovanhemmuutta voi toteuttaa monin tavoin Äidinisäni oli kuollut, kun äitini oli pikkutyttö, joten tätä isoisää en tavannut koskaan. Isänisän, Antti-ukin, sylissä istuin taaperona ja kiskoin häntä parrasta. Tämä tapahtuma on minulle kerrottu myöhemmin; minulla ei tästä ukista ole omia muistikuvia lainkaan, koska hän kuoli, kun olin pieni. Omilla lapsillanikaan ei ole ollut isoisiä. Appiukkoani en nähnyt koskaan, ja oma isäni kuoli, kun olin kuudentoista. Tällaista laajamittaista isoisävajetta on niin sanoakseni liikkeellä. Kaikki isän sisarukset ovat kuolleet aikoja sitten, ja minua harmittaa tavattomasti, kun en ehtinyt kysellä heiltä Otto- ja Toivo-sedistäni, jotka kaatuivat sodissamme. Eräs isoisän rooli onkin olla kuromassa umpeen sukupolvien välistä kuilua. Se tarkoittaa jutustelua ja tarinoita entisiltä ajoilta. Niissä voi olla hiukan historiaa ja monenlaisia eläviä tapahtumia ja anekdootteja, jotka tekevät historian eläväksi. Vaarana on luonnollisesti, että pappa jorisee moneen kertaan kuultuja juttuja eikä huomaa, että kuulijat näyttävät kyllästyneiltä. Hyvät tarinat jäävät kyllä mieleen ikuisiksi ajoiksi. Miehen sisällä asuu hyvin usein pikkupoika. Tarvitsee vain vähän raaputtaa pintaa, niin sisältä paljastuu leikkivä lapsi. Jotkut isoisät ovat armoitettuja leikkijöitä. He rakentelevat ja askartelevat lastenlasten kanssa, kokoavat junaratoja ja autoratoja, pystyttävät pihalle teltan ja sen ympärille intiaanileirin. Ongelle mennään yhdessä, ja voi sitä riemua, kun lapsi saa ongella ensimmäisen särjen. Tällaiseen mummolaan lapset tulevat riemusta kiljuen, kunnes teini-iässä nämä touhut eivät enää kiinnosta. On sellaisiakin isovanhempia, jotka pitävät etäisyyttä omien lastensa perheisiin. He katsovat vapautuneensa lastenhoitovelvoitteista, kun omat lapset ovat varttuneet aikuisiksi. He tapaavat lapsenlapsiaan pari-kolme kertaa vuodessa, ja se on kummallekin osapuolelle aivan riittävästi. Joissakin tapauksissa isovanhempien on otettava tavallista suurempi rooli lastenlasten elämässä. Oma lapsi on jäänyt yksinhuoltajaksi, ja lapsilla on heille tärkeitä harrastuksia. Ukki toimii autonkuljettajana, ja mummi laittaa ruokaa – tai jos tuo oli vanhanaikaista, käännetään roolit toisinpäin. Ukki laittaa ruokaa ja mummi suhaa autolla musiikkiopistolta pallokentälle ja sieltä kotiin. Kaikki tämä on hyvää ja kaunista, mutta isovanhempien pitää muistaa oman jaksamisensa rajat. Rajojen pitäminen on taitolaji. Ukin pitää voida kertoa, että niveliä kolottaa aika usein, tai että sydämen rytmihäiriötä ei ole saatu aisoihin. Isovanhemmat eivät voi olla automaatti, josta tulee nappia painamalla juuri se, mitä oma lapsi ja hänen perheensä tarvitsevat ja vaativat. Eräs ansa on loputon lelujen ostaminen. On sanottu, että Yhdysvalloissa syntyvällä lapsella on jo kolmekymmentä nukkea ja nallea. Monen taaperon lastenhuoneen hyllyillä on kymmenittäin pehmoleluja, kun kolme tai neljä riittäisi hyvin. Olisi järkevämpää panna rahaa säästöön tulevien tarpeiden varalle, kuin tuhlata monta kymppiä leluun, jolla lapsi leikkii hetken ja unohtaa sen lelulaatikkoon pölyttymään. Turvallinen kanssakulkija On tärkeää, että ukki löytää lapsenlasten kanssa ollessaan sen alueen, jonka hän tuntee omakseen ja luontevimmaksi itselleen. Jos kroppa on jo aika lailla loppuun kulutettu, eikä sen liikkuvuus salli mitään sankarillisia liikuntasuorituksia, ei niitä kannata väkisin tehdä. Jos virtaa vielä riittää, ja leikkimieltä löytyy, hullutteleva ukki on monelle lapselle rakas. Aina on tietysti katsottava, millainen lapsi on, ja mitä hän siltä kontaktilta odottaa. Ukin täytyy mukauttaa oma käyttäytymisensä lapsen temperamentin mukaan. Ukin ja mummin yhteistyö lapsen vanhempien kanssa on kaiken perusta. Lapsen ja isovanhemman välinen suhde ei muodostu vanhempien kautta vaan aivan omalakisesti. Hyvin usein siinä on vähemmän kitkaa ja ristiriitoja kuin lapsen suhteessa omiin vanhempiinsa. Isovanhemmat saavat lapsen tai lapset luokseen, hemmottelevat heitä ja luovuttavat varsinaisen kasvatustehtävän taas lasten vanhemmille. Suomalaisen sananlaskun mukaan ”oma laps on laps, mutta lapsenlaps on lapsukainen”. Mummolassa voidaan vaikka paistaa räiskäleitä ja juoda kaakaota tai herkutella muulla tavalla. Ohessa voidaan hioa lasten käyttäytymistä hellävaraisesti ja muistuttaa hyvistä käytöstavoista, jos se puoli kasvatuksesta on jäänyt kotona vähemmälle huomiolle. Tärkeintä on läheisyys, kauniit ja rakastavat katseet, pään silittäminen ja ehkä suukko poskelle. Kirjojen katselu onnistuu aina, ja sopivan tilaisuuden tullen lapselle voidaan kertoa hyvästä Taivaan Isästä, joka pitää lapsestakin huolta. Jari Sinkkonen