Sotainvalidi, asemapäällikkö Viljo Takala tukeutuu Jumalaan 2.2.2023 tuli Viljo Takalan mittariin 98 vuotta. – Vuosia on toki kertynyt, mutta ei sitä aina huomaa, hän naurahtaa. Viljo Takala syntyi Kuortaneella pienviljelystilalla uskovaiseen perheeseen, isä oli metsätyönjohtaja. – Olen kiitollinen siitä kodista, jossa sain varttua. Hengelliset asiat kuuluivat elämään lapsuudesta lähtien, Takala muistelee. Kun ikää tuli lisää, piti alkaa ajatella ammattia. Takana oli vain kansakoulu, sillä Kuortaneella ei tuohon aikaan ollut oppikoulua. – Ystäväni Leevin eno oli rautateillä töissä, ja kun hän pääsi sinne töihin, houkutteli Leevi myös minut mukaan. Niinpä minäkin pyrin rautateille töihin tammikuussa 1943. Alokasaika alkoi Alavuden asemalla asemamiehen töissä, joka piti sisällään tavaroiden vastaanottamista ja kuormaamista. Sota-aika Viljo Takala ehti työskennellä vain kolme kuukautta, kun jo huhtikuussa tuli kutsu rintamalle. Hän palveli panssaritorjunnassa (PST), jonka panssaritorjuntatykki oli kesäkuussa 1944 Äyräpään hautausmaalla. Kielto oli ampua ilman lupaa, etteivät asemat paljastuisi viholliselle. Joukko-osastolla oli käytössään kahden miehen poterot, mutta koska arveltiin tilanteen jatkuvan pitkään, päätettiin kaivaa hautausmaalle kunnon korsu. – Yläjuoksulla oli saha, jossa käytiin tekemässä lautta, jolla uitettiin parruja korsutarpeiksi. Ensimmäisessä lautassa oli 54 parrua. ”Naapuri” kuitenkin pääsi häiritsemään rakennustöitä konekivääritulella lahden yli, Takala muistelee. Kun toista lauttaa oltiin rakentamassa, alkoi vihollisen tulitus tulla yhä lähemmäksi. Keskiraskas kranaatti osui lähelle ja heitti Takalan maahan. – Yritin nousta, mutta en päässytkään mihinkään. Aika nopeasti hätiin ehti taistelulähettialiupseeri kantaen paareja ja sanoi, että tässä Viljo sinulle paarit. Myös käytössä olleet veneet saivat oman osansa luodeista, mutta vuotavista veneistä huolimatta Takala saatiin turvaan. Metsänlaidassa odotti hevonen ja kärryt, joilla mies kuljetettiin ensin kenttäsairaalaan, josta Punkaharjulle sotilassairaalaan ja lopulta sairasjunalla Vaasaan. Äyräpää on tullut tunnetuksi myös nurmoolaisten vakavista tappioista talvisodan aikana. Paluu siviiliin Kun Takala palasi sodasta – ei kyllä aivan ehjänä – hän pyrki takaisin töihin Alavuden asemalle. Lopulta hän työskenteli useammallakin asemalla. Koska Takalalla oli vain kansakoulusivistys, hän tiesi pääsevänsä vain joko konduktööriksi tai järjestelymestariksi. – Kun vuonna 1952 sain siirron Pihlajaveden asemalta Koskenkorvan asemalle, menin ilmoittautumaan Ilmajoen Yhteiskouluun, johon pääsin yksityisoppilaaksi. Siellä suoritin viisi luokkaa, ja tarkoitus oli, että jos saan keskiarvoksi vähintään 8, luen lukioluokat siihen perään. Tavoite kyllä täyttyi, mutta rautatien koulutukset veivät liikaa aikaa ja lukio sai jäädä. Rautatieopistossa suoritin päällikkökurssin. Vuonna 1958 Viljo Takala oli jo virkamiespuolella ja sai siirron Teuvan, Perälän ja Närpiön asemapäälliköiden sijaisuuksiin. – Perälästä sain vuonna 1963 siirron Keitelepohjaan Viitasaarelle. Siellä ei ollut asemamiehiä vaan ylemmän palkkausluokan asemamestari päällikkönä, joksi minut nimitettiin. Kun henkilöliikenne väheni, asema muutettiin lopulta miehittämättömäksi. Minäkin sain siirron Pieksämäelle rautatiepiiritoimistoon. Sitten avautui Misin asemamestarin paikka, joka oli sotilas- ja kaivosasema. Siellä oli asemamiehiä, joten ei tarvinnut tehdä kuin virkamiehen työt. Siellä meni kaksi vuotta, jonka jälkeen tarjottiin Vihannin asemapäällikön virkaa. Siellä kului neljä vuotta. – Sitten tuli haettu Pyhäsalmen asemalle, joka oli vähän korkeamman luokan asema, joka tietenkin vaikutti myös palkkaukseen. Pyhäsalmen asemamestarina palvelin 7,5 vuotta. Viimeiset vuodet Takala palveli Kemijärvellä, jossa alaisia oli jo yli viisikymmentä, jossa oli veturimiehiäkin kymmenen. 1.2.1988 Viljo Takala siirtyi eläkkeelle, mutta Alavudella odottavaan omakotitaloon perhe pääsi muuttamaan jo ennen joulua. Isänä olo Viljo Takala meni naimisiin uskovaisen Ilmin kanssa 27.4.1946, josta päivästä tuli myöhemmin kansallinen veteraanipäivä. Perheeseen kuului vaimon lisäksi kolme tytärtä. Toimipaikat rautateillä vaihtelivat ja perhe joutui usein muuttamaan. – Ei se perheelle mitään herkkua ollut tuo ainainen muuttaminen, mutta aina ne lähtivät mukaan. Eikä niistä paikoista haluaisi antaa yhtään pois, kaikista niistä jotain uutta sai. Isänä olossa kaikki on ollut Takalan mukaan hyvää. – Kun uskonasiat ovat olleet kunnossa, kaikki muutkin asiat ovat olleet järjestyksessä. Välillä usko on toki ollut heikompaa ja välillä vahvempaa, mutta aina se on ollut mukana jokapäiväisessä elämässä kantavana voimana, Takala toteaa. – Itselläni on ollut pienestä pitäen turvallisuuden tarve, ja se on ollut yksi uskon kantava voima. Hän arvelee, että esimerkillä on varmaan jotain merkitystä, kun lapset katsovat, että miten isä toimii missäkin tilanteessa. – Sanotaan, että mihin kuorma kaatuu, niin siitä jää jotakin jälkeen. Jospa siitä jotakin niille lapsille on jäänyt. Olen varmaan ollut huono isä siinä, etten ole pitänyt lapsille puheita. Mutta hyvin he ovat pärjänneet, eikä heitä ole piiskalla ohjattu, Takala naurahtaa. – Joskus olen ajatellut, että olenkohan hoitanut virkahommat paremmin kuin perheeni. Vanhin tyttö, kehitysvammainen asuu yksinään perheen entisessä kodissa Alavudella. – Olin hänen omaishoitajansa siihen asti, kun muutin tänne palvelutaloon. Helsingissä asuva keskimmäinen tytär puolestaan on isänsä holhooja, ja hoitaa nykyään isänsä asioita. Nuorin tytär puolestaan asuu miehensä kanssa Kiskossa. Maanpuolustushenkeä Viljo Takala toimi Alavudella sotaveteraanien hengellisen toimikunnan puheenjohtajana ja järjesti kahden kuukauden välein seurakunnan tiloissa tilaisuuden. 21.5.1997 järjestetyssä tilaisuudessa Takala piti seuraavan puheen: On jälleen kevät ja kuuluu puron solinaa ja linnun laulua. Luonto herää ja tuntuu, ettei muusta oikein voisi puhuakaan. Aion kuitenkin sanoa muutaman sanan turvallisuudesta. Erään tuntemani nuoren isännän ja hänen eläkkeellä olevan isänsä välille syntyi kerran sanaharkka ja sanailu kehittyi jo siihen pisteeseen, että tulisenluontoinen poika sanoi: ”Minä kohta huitaasen.” Tähän taas pappa, että soo so, se olis sitten sellaasta syytinkiä, jota ei ole kirjooskaan. Siihen se tilanne laukesi. Meillä on viime aikoina puhuttu paljon turvallisuudesta ja sen takaamisesta eri tilanteissa. Asian esilläolo ei ole mikään ihme, onhan turvallisuus yksi ihmisen perustarpeista. Kansallisen turvallisuuden esille ottaminen ja suunnitelmien tekeminen jo rauhan vallitessa on luonnollista, jopa välttämätöntä, eihän palovakuutuksenkaan ottaminen onnistu, jos talo jo palaa. Tämän päivän tilanne Suomessa voidaan kai todeta, että uhkakuvat eivät ole niinkään sotilaallisia, vaan ne ovat lähinnä ympäristöllisiä, sosiaalisia ja taloudellisia. Turvallisuuden merkitys, pahimmillaan sota, kouraisee aina syvästi. Ei kukaan, joka ei ole elänyt sota-aikaa, voi täysin tajuta sitä hätää ja huolta, minkä keskellä silloin elettiin. Alituinen kuolemanpelko myös läheisten puolesta oli vain kestettävä. Pommitukset, kodin menetykset, pakoon lähtemiset, viestit kaatuneista ja haavoittuneista ja ruoan niukkuus, jokapäiväisten tavaroiden puute jne. Hirvittävät kokemukset rintamilla sekä uuvuttava asemasota kuluttivat voimia. Se että sieltä sodan keskeltä kukaan palasi, on käsittämätön ihme. Suuri ihme on myös Suomen selviytyminen sodasta, se on Jumalan varjeluksen ihme. On varmasti totta, ettei pelkkä sotilaallinen voima ja sotilaiden urheus olisi voinut maata pelastaa. Siihen tarvittiin voimakkaamman käden suojellusta, siihen tarvittiin myös paljon rukousta. Niin sodassa kuin rauhassa turvamme on ikiaikojen Jumala. Läpi koko Vanhan testamentin toistuu Jumalan lupaus ”Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, mihin ikinä kuljetkin.” Jeesus toisti tämän lupauksen opetuslapsilleen psalmissa 27:3 ”Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää. Kun vaara uhkaa, Hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, Hän nostaa minut turvaan kalliolle.” Iikka Löytty