Petri Aaltonen luottaa ”Korkeimman luokan valmentajiin” Petri Aaltonen oli nuorena suuri jääkiekkolupaus, mutta aikuisiällä ura ei edennyt. Nykyään hän tekee auttamistyötä nuorten parissa. Aaltonen kertoo olleensa aina jollain tasolla uskossa, mutta vajaat kymmenen vuotta sitten usko alkoi syventyä. Petri Aaltonen suhtautui jo pienenä urheiluun intohimoisesti. Hän harrasti monia lajeja, mutta rakkauksista suurin oli jääkiekko. Vantaan Tikkurilassa varttunut Aaltonen pelasi ensi alkuun ulkojäillä, jonne hän suuntasi usein isänsä kanssa. Joukkuepelaamiseen hän sai vahvan tuntuman omien kaveriporukoiden kanssa. Lahjakas ja innokas nappula pääsi mukaan myös isompien poikien peleihin, mikä kehitti häntä luontaisesti jääkiekkoilijana. Vajaan kymmenen vuoden iässä Aaltonen alkoi treenata ja pelata Tikkurilan Jääveikkojen riveissä, sittemmin maineikkaaksi valmentajaksi nousseen Leo Äikkään johdolla. – Ohjattujen treenien lisäksi jatkoin tietysti omatoimista harjoittelua, jotta kehittyisin luovaksi pelaajaksi. Vaikka harjoittelin paljon, leikkimielisyys oli aina tärkeässä roolissa. Hän osoittautui jo lapsena erityislahjakkuudeksi. Hyökkääjänä operoinut Aaltonen oli käytännössä porukan paras. – Kuvaavaa on ehkä se, että lapsuuden peleissä hain monesti kiekon oman maalin takaa, purjehdin läpi kentän ja tein maalin. Ensi alkuun Aaltonen pelasi kesäisin jalkapalloa Tikkurilan Palloseurassa, mutta myöhemmin hän keskittyi pelkästään jääkiekkoon. Aaltosen lahjakkuus alkoi jalostua lisää, ja vuonna 1985 hänet valittiin Pohjola-leirin parhaaksi pelaajaksi. Vuonna 1970 syntyneiden ikäluokan muita suurlahjakkuuksia olivat esimerkiksi Keijo Säilynoja, Juha Ikonen ja Mika Strömberg; Teemu Selänne oli tuolloin ikäisekseen vielä pienikokoinen, mutta hänen aikansa tuli myöhemmin. Sittemmin Aaltonen loisti myös 18- ja 20-vuotiaiden maajoukkueissa, ja Quebec Nordiques varasi hänet NHL:ään vuonna 1988. Moni asia viittasi siihen, että hänestä tulisi uusi suomalainen tähtipelaaja. Aikuisiällä Aaltosen ura ei kuitenkaan lähtenyt lentoon. Hän pelasi SM-liigassa muutaman kauden ensin HIFK:n ja sitten Tampereen Tapparan riveissä. Kaikkiaan 109 pelissä syntyivät tehot 11+17. Aaltosen mukaan asiat lähtivät väärille urille hänen siirtyessään alle 20-vuotiaana HIFK:n liigajoukkueeseen. Vaihtoehtona oli siirtyä pelaamaan ykkösdivariin Jokereihin. – Jokereissa olisi ollut tarjolla tutut pelikaverit ja tuttu valmennus. Sittemminhän Jokereista tuli menestystarina Selänteen, Säilynojan ja kumppaneiden johdolla. Itse valitsin kunnianhimopäissäni IFK:n, jossa jouduin niin fyysisesti kuin henkisesti keskenkasvuisena ihmisenä liian kovaan kouluun. Olin ollut lapsesta asti erittäin herkkä, ja olen sitä edelleen. Kaukalosta bisnesmaailmaan Nuorempana Aaltonen oli ollut ennen kaikkea luova taitopelaaja. HIFK:n silloinen miljöö ei antanut hänelle mahdollisuuksia omien luontaisten vahvuuksien hyödyntämiseen. – Aloin lunastaa paikkaani siinä macho-kulttuurissa ja kehittää itsestäni ”kovaa jätkää”. Aloin nostella enemmän puntteja ja treenasin nyrkkeilyä. Luovuus, iloisuus ja leikkimielisyys katosivat. Pelaamiseni oli väkisin puurtamista ja siinä alkoi olla välillä myös yliaggressiivisuutta. Siirtyminen Tampereen Tapparaan ei korjannut tilannetta. Pian entinen suurlupaus siirtyi pelaamaan divariin. Siviilielämä alkoi mennä samalla huonoon suuntaan. – Kun urani kääntyi laskuun, minulla oli ajoittain ongelmia alkoholin kanssa. Alkoholin liikakäyttöä esiintyi niin jääkiekkopiireissä kuin kamppailulajien maailmassa, josta löysin uusia kaveriporukoita. Nykyään noidenkin lajien kulttuuri on vähemmän kosteaa kuin tuohon aikaan. Rappiolle Aaltonen ei kuitenkaan missään kohtaa ajautunut. Kolmikymppisenä hänen jääkiekkourallaan alkoi jäähdyttelyvaihe. Samalla hän päätti palata koulunpenkille. Kymmenisen vuotta aiemmin Aaltonen oli ollut Mäkelänrinteen urheilulukiossa, mutta kahden vuoden aikana hän suoritti vain kuusi kurssia. Koulunkäyntiä enemmän häntä kiinnostivat jääkiekko ja tytöt. – Kun jääkiekkoura hiipui, minussa syttyi taistelijaluonne. Joku vihjasi minulle ”ei susta mitään tule, koulutkin olet lopettanut kesken”. Sanoin hänelle ”haista paska, luen itseni vaikka lakimieheksi”. Aaltonen suuntasi Mäkelänrinteen lukioon vanhan tutun rehtorin Rainer Pelkosen luo. – Kerroin, että nyt minulla olisi motivaatio käydä lukio loppuun. Luinkin itseni pikatahtiin ylioppilaaksi. Jo nuorena Aaltosessa oli syttynyt kipinä myös auttamistyöhön. Heti lukion perään hän suoritti sosiaalikasvattajan tutkinnon, ja valmistuttuaan hän teki jonkin aikaan nuorisotyötä muun muassa koulussa. Pian ala kuitenkin vaihtui: Aaltonen siirtyi bisnesmaailmaan. – Mitään tutkintoja minulla ei tuohon työhön ollut. Sen alan kykyjenetsijät – ihmistuntijat – ajattelivat, että voisin olla hyvä myyntitehtävissä. Pärjäsinkin työssäni hyvin ja etenin myöhemmin johtotehtäviin. Olin tavoitteellinen, minulla oli alalle luontaisia ominaisuuksia ja kai siihen aikaan myös tietynlaista kunnianhimoa. Armo ja vastuu Aaltonen arvioi olleensa jollain tasolla uskossa koko elämänsä ajan. – En oikein edes tiedä, mistä uskonasiat tulivat aikanaan elämääni. Ehkä vanhempieni kautta tai ehkä amerikkalaiset historialliset, uskonnolliset elokuvat tekivät minuun vaikutuksen. Hän kertoo rukoilleensa läpi vuosien jonkin verran. – Samalla olin kuitenkin liikaa kiinni maallisessa oravanpyörässä. Enemmän Aaltonen alkoi syventyä uskonasioihin, kun hänen isänsä kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten. Tuolloin hän keskusteli uskosta ja elämästä erityisesti ystäviensä Jari Hytin ja Mika Arvajan kanssa, jotka ovat Aaltosen tapaan entisiä jääkiekkoilijoita. He olivat jo pitempään järjestäneet erityisesti lopettaneille pelaajille suunnattua Finnish Hockey Ministry -toimintaa. – Meillä oli puhelinkeskusteluja, ja pidimme kokoontumisia myös Zoomissa. Sain kuulla näiden minua kokeneempien uskovien näkemyksiä, ja peilata niihin omia ajatuksiani. Aiemmin usko oli kulkenut koko ajan matkassani siemenenä, mutta noihin aikoihin se alkoi kasvaa. Aaltosen johtavia ajatuksia on, että armo kuuluu kaikille. Hän korostaa samalla ihmisen omaa vastuuta elämästään: ihmiselle on annettu järki ja valinnanvapaus. – Uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Urheilutermein ilmaistuna he ovat minulle samalla ”Korkeimman luokan valmentajia”. Elämän isommat linjat ja suuntaviivat tulevat Heiltä. Siten elämä pysyy oikeassa kurssissa. Aaltonen toteaa olleensa joskus nuorempana hieman tuuliajolla, mutta nykyään on toisin. Usko on osaltaan tuonut hänen elämäänsä tasapainoa. Hän korostaa henkilökohtaisen Jumala-suhteen ensisijaisuutta omassa elämässään. – Mitään kiinteää seurakuntayhteyttä minulla ei ole. Ymmärrän seurakuntayhteyden arvon, mutta en koe sen olevan minun oman uskoni kannalta mitenkään välttämätön. Mikään fundamentalisti en myöskään ole. Ehkä pehmeä kristitty voisi olla hyvä määritelmä. Aaltonen kertoo, että hänellä on ollut mielen kanssa omat haasteensa. Viisitoista vuotta sitten hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. – Sen hoitamisessa tärkeitä peruspilareita ovat terveellinen ruokavalio, riittävä lepo, elämän säännöllisyys, päihteettömyys, päivittäinen liikunta – ja myös hengellisyys. Uskon näiden olevan elämän hyviä peruspilareita myös niille, joilla ei tällaista sairautta ole. Merkityksellisiä asioita Aaltonen työskenteli pitkään bisnesmaailmassa. Hänen mukaansa jossakin kohtaa raha tuntui vaikuttavan huonolla tavalla hänen elämäänsä ja arvomaailmaansa. – Nykyään mammonalla on aika pieni rooli minun elämässäni. On rahallakin tietysti merkitystä ihmisen elämässä, laskut on maksettava ja jotain hankintoja on tehtävä. Oleellista on se, mihin energiaansa suuntaa ja mitä elämässään tavoittelee. ”Korkeimmat valmentajat” ovat tässäkin hyvä apu. Bisnesmaailman töistä Aaltonen jättäytyi pois joitain vuosia sitten, ja hän oli pari vuotta kokonaan pois työelämästä. Sinä aikana hän punnitsi omia arvojaan ja mietti, mitkä asiat olivat hänelle merkityksellisiä. – Muistelin haasteita, joita minulla itselläni oli ollut nuorena. Halusin pyrkiä auttamaan nykynuoria oman elämänkokemukseni ja itse kokemani avulla. Aaltonen oli käynyt 80-luvulla Peltolan yläastetta. Hän päätti ottaa yhteyttä tuon vantaalaiskoulun rehtoriin. – Esittelin itseni ja kerroin, että haluaisin olla auttamassa nuoria. Aika nopeasti löysin itseni resurssiopettajan ja koulunkäyntiavustajan hommista, joita olen nyt tehnyt yli vuoden ajan. Aaltonen on tyytyväinen nykyiseen työnkuvaansa, mutta ei ole tarkemmin linjannut tulevaa. – Mahdollista on esimerkiksi se, että vielä jonain päivänä palaan bisnesmaailmaan. Haluan kuitenkin tehdä myös tulevaisuudessa auttamistyötä jossain muodossa. Jos en palkkatyönä, niin sitten vapaaehtoispohjalta. Erityisesti Aaltosta kiinnostaa tehdä jatkossakin töitä nuorten parissa. – Minulla on siihen paloa, ja se ruokkii myös minun omaa sieluani. Aaltoselle on ylipäätään tärkeää tehdä asioita, joihin hän kokee intohimoa. – Tällaista asennetta haluan pitää yllä vielä nyt 55-vuotiaanakin. Tässäkin iässä on mahdollista kokea samansuuntaisia fiiliksiä kuin lapsena jääkiekkoa ulkojäillä pelatessaan. Samalla se voi tuoda elämään muitakin hyviä asioita. Vaikeudet voivat olla siunaus Aaltonen oli aiemmin naimisissa, mutta sittemmin avioliitto päättyi eroon. Nykyään hän seurustelee. Aiemmasta avioliitosta hänellä on 9- ja 11-vuotiaat tyttäret. – Ex-kumppanini asuu kilometrin päässä, ja meillä on onneksi loistavat välit. Pidän isän roolia hyvin tärkeänä. Toivon voivani kehittyä tuossa roolissa vielä paljon lisää. Aaltonen toteaa tuntevansa oman peliuransa myötä paljon jääkiekkoihmisiä, joista moni toimii edelleen lajin parissa jossain roolissa. Hän itse ei ole jääkiekon kanssa enää juuri mitenkään tekemisissä. – Tarjolla olisi erilaisia harrastevuorojakin, mutta en ole niihin osallistunut. En ole laittanut luistimia jalkaani viiteentoista vuoteen. Harrastan kuitenkin päivittäin liikuntaa muuten, erityisesti lenkkeilyä ja kuntosalia. Hän toivoo, että niin ihmiset kuin yhteiskunta ylipäätään huomioisivat entistä paremmin urheilun ja liikunnan merkityksen. – Erityisesti toivon nuorten löytävän liikuntaan ja urheiluun kipinän, joka voisi kantaa koko elämän. Olen iloinen siitä, että itselläni pääsi näin käymään. Hän toteaa, että urheilu voi kehittää sosiaalisia taitoja, opettaa tavoitteellisuutta sekä vaikuttaa ihmisen kasvuun ylipäätään positiivisella tavalla. – Ei-tavoitteellinen urheileminen on arvokasta ja antoisaa. Korkeampiakin tavoitteita on toki mahdollista asettaa. On myös hyvä unelmoida ja olla valmis tekemään töitä unelmiensa eteen, jos jotain asiaa rakastaa. Aaltonen muistuttaa, että osalla huippu-urheilijoista on ollut uran päätyttyä isoja ongelmia. – Toisaalta esimerkiksi omassa ystäväpiirissäni on monia entisiä urheilijoita, joille on käynyt uran päätyttyä hyvin. Monesti tässä auttaa se, jos ihmisellä on olemassa suunnitelmia urheilu-uran jälkeiseen siviilielämään. Aaltonen kokee, että hänen kohtaamansa vaikeudet ovat olleet samalla vahvasti siunaus. – Vaikka olen herkkä, olen myös jääräpäinen. Vaikeudet ovat laittaneet minut polvilleni. Olen joutunut miettimään asioita ja elämäni suuntaa. Juhana Unkuri